Uusi talvitakki kiikarissa

Pari vuotta uskollisesti palvellut talvitakkini hajosi viime keväänä lopullisesti ja nyt olen uuden takin tarpeessa, joten etsintä on alkanut. Mulla on jo villakangastakki, joka toimii ns. siistimpänä takkina tilanteissa, jolloin täytyy näyttää hieman "virallisemmalta" tai yleisilmeen pitää olla tyylikkäämpi. Nyt olisi etsinnässä arkitakki, jolla mennä töihin ja vapaa-ajan rientoihin. Ostimme 12-vuotiaalle tyttärelleni tänä vuonna parkatakin talveksi, ja se oli niin kivannäköinen, että innostuin tyylistä vähän itsekin. En sitten tiedä mitä tytär tykkäisi jos äiti pukeutuisi samaan tyyliin... ;) Mutta tässä yksi vahva ehdokas tämän vuoden takiksi eli Lindexin mallistosta vihreä parkatakki:

Kuva Lindex online shop

Toisaalta joku perustoppatakkikin miellyttää, se ainakin on lämmin ja monikäyttöinen. Tähän tyyliin:

Kuva: Seppälä Online Shop

Kumpaa linjaa tässä nyt lähtisi hakemaan. Parkatakki miellyttää silmää enemmän, mutta onko se varmasti lämmin? (Hyvä äitihän ostaa lapselle takin ja pohtii lämpimyyttä vasta sitten...) Talvella ei tee mieli palella yhtään pakollista enempää. Kertokaahan mielipiteenne ja muitakin malleja saa ehdottaa.

Saanko minä olla minä?

Blogin aloittaminen herätti näköjään aivosolut. Liekö keski-iän kriisiä vai mitä, mutta eilisen hieman koomisenkin blogin aloittamisepisodin jälkeen aloin pohtia miksi oikeastaan aloitin tämän blogin? Onko se niin muodikasta tai nuorekasta, että minullakin pitää sellainen olla vai voisiko minulla muka oikeasti olla jotakin sanottavaa? 

Sain itseni kiinni ajatuksesta, etä olen vanha akka eikä minun oikeastaan tarvitsisi olla tällaisten muodikkaiden asioiden aallonharjalla - kirjoittaa blogia, koska se on niin nykyaikaa. Tai koska monet ihanat, nuoret ihmiset tekevät niin ja haluaisin niin samaistua nuoruuteen. Samalla kuitenkin ymmärrän, että nelikymppisenä olen enemmän oma itseni kuin koskaan ennen. Kyllä minä tiedän mistä pidän ja mitä haluan tehdä!

Kai minä saan olla minä vaikka täytin 40 vuotta? Innostua uusista asioista, hassutella ja elää elämää täysillä. Kuka sen keksi, että pitää aina olla niin aikuinen, käyttäytyä arvokkaasti ja tyynesti? Nelikymppiselläkin on haaveita ja tulevaisuudensuunitelmia, tahtoisin uskoa ettei toinen jalkani ole vielä haudassa. Sen myönnän, että ikä tuo tiettyä rauhallisuutta elämääni, mutta kyllä minä olen lapsellisen innostunut tästä bloggaamisesta!

Blogin maailmaan

Tästä se lähtee! Oma blogini Pientä puhetta näkee päivänvalon tänään 27.9.2013. En tosin tiedä näkeekö tätä kukaan, mutta ei sen ole niin väliä. Pääasia, että saan itselleni oman blogin, josta olen jo tovin haaveillut.

Kuten sanottua, olen suunnitellut blogin kirjoittamista jo kauan, mutta ennen kuin päätin alkaa kirjoittaa, kävin pitkää kamppailua siitä, haluanko kertoa itsestäni ja elämästäni julkisesti mitään. Tuntuu hurjalta, että kuka tahansa voi löytää tämän blogin ja päästä sillä tavalla osalliseksi elämästäni. Toisaalta mietin, onko elämässäni mitään niin mielenkiintoista, että joku haluaisi siitä lukea. En ole innostunut mistään niin fanaattisesti, että voisin perustaa blogin pelkästään yhden aiheen ympärille. Mutta jos jostain tykkään, niin siitä, että saan istua ystävieni kanssa hyvän ruuan äärelle ja jutella. Välillä kepeästi, hauskaa pitäen ja välillä taas hyvinkin syvällisiä asioita pohtien. Kirjoittaminen on ollut minulle aina luontevaa, ja jo ala-asteella opettajani ennusti minusta toimittajaa. No, sitä minusta ei tullut, mutta kirjoittanut olen alaluokkien jälkeenkin mielelläni.  

Kun olin aikani asiaa pohtinut ja lopulta minut myös saatiin ympäripuhuttua tähän bloggaamiseen, piti keksiä blogille naseva nimi. Se ei ollutkaan sitten enää helppoa. Viikon verran pyörittelin erilaisia nimivaihtoehtoja päässäni ja paperilla, ja meinasin tulla hulluksi! Mikä näistä nimistä kuvaisi parhaiten minua ja blogini sisältöä? Mieheni sitten ehdotti Pientä puhetta, ja oikeastaan se osui naulaan kantaan ja kuvaa blogini ajatusta mainiosti: olen vain tavallinen pieni ihminen, joka pohtii erilaisia asioita ja kirjoittaa niistä. En tiedä jääkö nimi pysyväksi, mutta sillä ainakin aloittelen blogitaivaltani. Tuo ajatus ystävien kanssa juttelemisesta on blogini punainen lanka: jaan täällä mietteitäni ja toivon, että joku joskus ehkä kommentoisikin niitä.

Edes nimen keksimisen jälkeen ei ollut helppoa: piti soittaa siskon tytölle ja kysyä nuoremmalta neuvoa miten tämä homma saadaan teknisesti käyntiin. Istuimme puhelimessa yli tunnin ja pähkäilimme asiaa, kunnes lopulta minäkin pääsin kartalle. Puhelun aikana ehdin jo ajatella, että kaikkeen sitä vanha nainen ryhtyy! Blogin kirjoittaminen alkoi tuntua huvittavalta ja erittäin hankalalta, mutta kun leikkiin on ryhdytty, niin kai se pitää loppuun leikkiä.

Yritän siis täyttää blogiani mieltäni askarruttavilla asioilla, joskus hauskoilla, joskus ehkä kipeilläkin, mutta toivottavasti ne ovat ainakin elämänmakuisia. Valokuviakin saattaa tulla, vaikka en taida ihan kaikkea itsestäni täällä paljastaakaan... :)