Vankeudesta ja vapaudesta

Olen ollut pitkällä, suorastaan loputtomalta tuntuvalla blogitauolla. Olen jo ehtinyt pohtia pitäisikö koko blogi laittaa pakettiin, vaikka juuri vähän aikaa sitten tämän vasta aloitin. Olen kamppaillut sen kanssa, mitä tänne oikein voi kirjoittaa. Mitä oikeastaan haluan kirjoittaa ja onko minulla yhtään mitään kirjoitettavaa?!

Yritin kirjoittaa elämäntapamuutoksestani. Ajattelin, että asian julkistaminen ja tavallaan kasvojen antaminen moiselle prosessille olisi helpottavaa ja vapauttavaa, mutta ei se ollut. Tunsin itseni tyhmäksi ja liian avoimeksi. Olen mielelläni avoin ihminen, älkää ymmärtäkö väärin. Pidän siitä, että asiat sanotaan suoraan ja kerrotaan myös elämän varjoisista puolista, siitä, ettei kaikki olekaan pelkkää auvoa. Mutta minussa elää myös toinen puoli ja se puoli ei tykkää olla avoin ollenkaan. Olen piinallisen tietoinen reviiristäni ja haluan pitää tietyt asiat juuri sellaisina, että niihin ei kenelläkään ole mitään asiaa puuttua. Ristiriitaista, mutta totta.

Huomasin, että jos haluaisin käsitellä elämäntapamuutostani rehellisesti, olisin joutunut paljastamaan blogissa liian henkilökohtaisia asioita. Oli helpompi vaieta kokonaan. Keräsin myös liikaa paineita onnistumisesta vaikka kukaan ei mitään siihen suuntaan vihjannutkaan, mutta olen luonteeltani sellainen, että asiat tehdään joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Useimmiten ei siis ollenkaan.

Näin ollen, elämäntapamuutospostaukseni ovat tällä erää tässä. Sillä saralla kuitenkin tapahtuu koko ajan. Sen verran voin kertoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni myös jotain todella merkityksellistä ja vapauttavaa. Tulokset ovat toivottavasti jossain vaiheessa nähtävissä, mutta toistaiseksi en voi enkä halua kertoa niistä sen enempää. 

Tänä keväänä olen oppinut kuitenkin jotain sellaista minkä haluan jakaa joka tapauksessa. Ensinnäkin jos vanne kiristää päätäsi, löysää jo ihmeessä vanteen ruuveja ja rentoudu. Elämä sujuu vähemmälläkin pingottamisella! Toiseksi, ole ylpeä omista vahvuuksistasi. Sinä olet hyvä jossain, mutta harva meistä on hyvä kaikessa. Kaikessa ei tarvitse onnistua sata prosenttisesti ja silti voi olla hyvä. Rakasta itseäsi ja anna itsellesi mahdollisuus. Ja se tapahtuu parhaiten löysäämällä vannetta pään ympärillä.

Hyvää alkavaa kesää! Palaan uusiin aiheisiin, kun kirjoitussuoni alkaa taas sykkiä :)

Aktiivisuutta ja sykettä

Vuosi on jo pitkällä, mutta nyt vasta pääsen kirjoittelemaan tapahtumia. Alkuvuosi on mennyt kaikenlaisen säätämisen parissa enkä ole vain saanut aikaiseksi kirjoitella aikaisemmin. Nyt tuli asiaa, joten oli pakko tarttua toimeen :)

Menneen joulun lahjahitti oli kuulemma aktiivisuusranneke. No, pitihän tätä laitetta päästä testaamaan, joten ostin omani heti vuoden alussa, kun en sitä lahjaksi saanut tai oikeastaan en sitä pyytänyt, koska pelkäsin ärsyyntyväni koko laitteeseen. Olisihan se ollut noloa, jos lahja olisi jäänyt käyttämättä. Nyt kun ostin sen itse (lahjarahoilla tosin), ei tunnu niin pahalta, jos se vaikka jäisikin hyllylle.

Hankin Polar Loopin aktiivisuusrannekkeen, koska olin kuullut ja lukenut siitä kaikkein eniten positiivista. Loop oli helppo ottaa käyttöön, eniten harmaita hiuksia aiheutta rannekkeen pituuden määritteleminen :D Ranneke piti vain yhdistää tietokoneeseen ja kirjautua sisään, sen jälkeen laite ranteen ja menoksi. Ranneke on suhtkoht huomaamaton. Yksi ystäväni jopa sanoi minulle, että "sulla on hieno kello" :D Normaalisti ranneke on pimeänä, mutta pienestä napista saa näkyviin erilaisia lukuja: kellonajan, kulutetut kalorit, askeleiden määrän ja aktiivisuuden tason. Latasin puhelimeeni sovelluksen, johon kaikki tiedot kirjautuvat ja josta voin päivän mittaan tai päätteksi seurata mitä on tapahtunut. Mikäli nukun yön ranneke ranteessa, saan myös tietoa unestani, sen pituudesta ja laadusta. Tämä onkin ollut yksi mielenkiintoisimpia asioita koko rannekkeessa ja olen ajoittain aika järkyttynyt lukemista, joita ranneke kertoo - eli yöunieni lyhyydestä.

Kaiken kaikkiaan olen ollut Loopiin tyytyväinen: se on lisännyt arkiaktiivisuuttani ihan huomaamatta, koska on niin ärsyttävää, kun se muistuttaa, että pitäisi taas liikkua. Tietoisuus siitä, että ranneke mittaa aikaa, jonka vain istun, saa minut olemaan enemmän jalkeilla. On myös kivaa, että kaikenlainen aktiivisuus lasketaan hyödylliseksi, ei siis tarvitse jatkuvasti tehdä tehotreeniä vaan tavalliset kotityötkin edistävät terveyttä. Vaikka voidaankin esittää kysymys siitä, miten tarkka tällainen ranneke voi olla, olen ottanut siihen sellaisen kannan, että saan ainakin osviittaa siitä miten päivä on sujunut - minulla kun on tapana uskotella itselleni kaikenlaista omasta aktiivisuudestani ;)

Joululahjaksi sen sijaan sain Sports Trackerin sykevyön. Sekin on ollut mainio kapistus. Olen käyttänyt lenkkeillessäni Sports Trackerin mobiilisovellusta ja nyt tämän sykevyön voi lisätä samaan appsiin. Vaikka en olekaan talvella lenkkeillyt ulkona, olen ottanut sykevyön käyttöön juoksumatolla voidakseni seurata omaa sykettä. Tämäkin on ollut avartava kokemus: olen aiemmin kiduttanut itseäni hirvittävillä sykkeillä (155 - 160), mutta nyt pysyn paremmin peruskuntoa ja kestävyyttä kehittävissä lukemissa. Tässäkin tapauksessa voisi sanoa, että olen yliarvioinut omaa kuntoani ihan reilusti. 20 minuutin kevyt yhtämittainen hölkkä onnistuu kyllä, mutta fakta on, että syke on 90 % ajasta aivan liian korkealla. Aerobisesta treenistä tuli mielekkäämpää, kun löysin oikeat sykerajat. Parasta tässä vempaimessa on se, että sen voi yhdistää puhelimeen, joka minulla on joka tapauksessa mukana musiikin kuuntelun takia.

En olisi ikinä uskonut, että pidän tällaisten laitteiden tuomasta tiedosta ja "kurituksesta", mutta toisaalta, helppous on se mikä helpottaa näiden käyttöönottoa. Itse en ainakaan jaksaisi tutustua laitteen ohjekirjaan tuntikausia päästäkseni käyttämään sitä. Minulla tällaisten asioiden pitää olla superhelppoja.

Muuten alkuvuosi on mennyt joulukiloja sulatellessa, niitä ehti tulla muutama takaisin, mutta pikku hiljaa olen päässyt niistäkin voitolle. Mitenkään helposti se ei kyllä ole käynyt, mutta siitä enemmän toisella kertaa.

Välitodistus

Vuosi alkaa kääntyä lopuilleen ja lienee aika kirjoitella viimeinen blogikirjoitus. Joulukuu on sujahtanut ohi kovalla vauhdilla ja vasta nyt alan ymmärtää, että joulu on muutaman päivän päässä. Itse en ole ehtinyt liiemmälti tunnelmoimaan, mutta muu väki perheessä on soitellut joululauluja ja pikku hiljaa tunnelmointi on tarttunut minuunkin. 

Joulukuu alkoi isolla kiireellä töissä. Oli aikamoista painetta suoriutua työtehtävistä kunnialla, jotta jouluna ei tarvitsisi miettiä kesken jääneitä asioita. Sen lisäksi muutamat harrastukset ottivat aikansa ja viikot olivatkin täysin ohjelmoituja. Kuun puolivälissä iski flunssa: ensin kurkkukipu, sitten pieni kuume ja lopulta myös nuha. Tiiviin työtahdin takia olin töistä pois vain 1,5 päivää ja menin taas töihin lähes äänettömänä. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että liikuntaa ei ole tarvinnut puolikuntoisuuden takia juuri harrastaa. Viimeiset kaksi viikkoa olen siis yskinyt ja niistänyt. Nyt alan jo hiljalleen kuntoutua, mutta taudin takia viime tippaan jääneet jouluvalmistelut on sen verran pahasti kesken ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Liikkumaan pääsen aikaisintaan joulun jälkeen, sitä ennen en edes yritä, sen verran vielä yskittää.

Mutta miten muuten projekti on edennyt? Suht mukavasti sanoisin. Alussa ajattelin, että saisin jouluun mennessä 10 kg pudotettua, mutta aika pian kävi selväksi, että tavoite oli liian kunnianhimoinen. Pudotin tavoitteen 8 kiloon, mutta lopputulos on kutakuinkin 6 kg miinusta. Mutta en valita! Olen tyytyväinen jokaisesta pudotetusta kilosta, jokainen on vienyt minua lähemmäs terveempää elämää. Jouluna vedän vähän henkeä, mutta sen jälkeen homma jatkuu taas. Unelmoin siitä, että kesälomaan mennessä painoa olisi pudonnut kaikkiaan 15 kg... se on mahdollista saavuttaa, mutta vaatii työtä ja itsekuria.

Nyt rauhoitun viettämään aikaa perheeni kanssa, syömään hyvin ja lepäämään. Elämä on juuri nyt niin hyvää kuin vain voi olla, ja edessä siintävät uudet metkut uudelle vuodelle. Rauhallista joulua ja onnellista vuotta 2015 jokaiselle blogini lukijalle!

Jumi

Jokin aika sitten mulla meni laihduttamisen saralla lujaa. Kuntoilu ja syöminen sujui hyvin, tapahtui edistymistä ja tuloksia tuli. Sain itse asiassa pudotettua ensimmäiset viisi kiloa (jei!) ja jaksoin juosta kerralla kaksi kilometriä (jei!). Mulle isoja etappeja, varsinkin tuo kaksi kilometriä. Mutta sitten iski jumi ja sitten onkin jumitettu tässä noin viidessä kilossa hyvä tovi. 

Jumituksen syytkin on osittain tiedossa. Parina viikonloppuna syöminen karkasi käsistä ja niiden sulattelemisessa meni useampi päivä, mutta kaikkea nekään ei sentään selitä. Yhdessä vaiheessa aloin rajoittaa syömistä jo liikaakin ja tunsin olevani vähän väsähtänyt. Olin selkeästi hiilihydraattien tarpeessa, varsinkin kun harrastin liikuntaa sitäkin tarvittiin. Mutta tunnustan myös, että syksyn pimeissä illoissa syömisen hallinta tuntuu vaikealta. Viime aikoina mua on vaivannut ihan tolkuton suklaanhimo. Yritän hillitä sitä kohtuullisella suklaan syönnillä, mutta kohtuus on niin venyvä käsite... ;)

Liikunnasta aloin jo saada kiksejä, mutta tänään juoksumatolla iski ekaa kertaa totaalinen stoppi. Jalat oli tönkkönä eikä askellus kulkenut sitten ollenkaan. Tuli mieleen, että mahtaneeko kroppa olla oikein kunnolla palautunut viime treenistä, jolloin vedin itseni kieltämättä melko tiukille. Joskus on hyvä antaa vaan olla, ja niinpä jätin juoksemisen vähemmälle ja rääkkäsin kroppaa kuntosalin puolella senkin edestä.

Juuri nyt tuntuu, että laihtuminen on tosi paljon korvien välistä kiinni. Tekisi mieli luovuttaa ja vain syödä. Toisaalta olotila on kevyempi ja parempi, kun ei koko ajan syö. Mieliteoista ei vaan tahdo päästä irti! Ajattelin nyt silti kuitenkin taistella jouluun asti ennen kuin annan itseni pieneksi hetkeksi levähtää. Yritän pitää motivaatiota yllä kuvittelemalla itseni kivoihin kesävaatteisiin. Se ihan oikeasti auttaa jaksamaan.

Kun pullukka meni kuntosalille

Nyt on tultu siihen vuodenaikaan, jolloin mua on vaikea saada ulos urheilemaan. Kylmä tuuli ja pimeys on sen verran luotaan työntäviä, että liikun mieluummin sisätiloissa. Tosin viime aikoina liikkuminen on tuntunut taas vastenmieliseltä ja olen joutunut suorastaan pakottamaan itseni tekemään jotain. Osittain tähän vaikuttaa se, että elän tämän syksyn kiireisimpiä viikkoja ja kun tulee vapaailta vastaan, ei ensimmäisenä tule treeni mieleen vaan ennemminkin lepo.

Viikko sitten päätin kuitenkin hyödyntää työpaikalta saadut liikuntasetelit ja otin jäsenyyden uudelle kuntosalille. Olen kuntoilijana hieman yksinäinen susi, tykkään tehdä treenini omassa rauhassa ja omaan tahtiin. En missään nimessä halua mennä ryhmäliikuntatunneille sutjakoiden nuorten tyttöjen joukkoon (joo joo, on siellä muitakin). Seuraava ajatus voi tuntua jopa hivenen hölmöltä, mutta mä olen vähän ahtaanpaikankammoinen ja ajatus siitä, että olen suljetussa salissa muiden keskellä, on vähän ahdistava. Tästäkin on kokemuksia. En sano, etten koskaan mene ryhmäliikuntatunnille, mutta ainakaan nyt en kaipaa sellaista. Haluan vain päästä kuntosalille ja juoksumatolle. Tykkään rehkiä yksikseni, miksei myös kaverin kanssa, mutta en halua sitoa itseäni jumppien aikatauluihin. Tässä suhteessa mä olen vähän hankala tyyppi ;)

No, nyt on pullukka siis mennyt kuntosalille. Ensimmäinen ajatus oli, että joka puolella on vain varsinaisia muskelimiehiä, jotka katselivat kulmien alta mitä pullukka oikein salilla touhusi. Tunsin olevani totaalisen väärässä paikassa. Aikani katselin ympärilleni (ja olin tekevinäni jotain) ja huomasin, että suurin osa porukasta olikin aika tavallisia kuntoilijoita. Muskelimiehet saivat puolestani katsella pullukkaa minkä kerkesivät, ajattelin, että olen maksanut jäsenyyden ja mullakin on oikeus olla täällä! Tänään kävin salilla jo toisen kerran ja homma hoitui jo huomattavasti paremmin enkä ollut enää niin aralla mielellä. Silti huomaan, että sitä menee helposti siihen ajatukseen, että en saisi siellä olla, koska olen pullukka ja huonokuntoinen. Tässä on vielä vähän työstettävää enkä ollenkaan usko olevani ainoa, joka ajattelee itsestään vähättelevästi itseään edistyneempien kuntoilijoiden läsnäollessa. Jokainen kuitenkin aloittaa omalta tasoltaan ja asettaa omat tavoitteensa. Musta on hienoa, kun kuntosalilla näkee kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä, jostainhan sitä on aloitettava. Eli eikun pullukat rohkeasti liikkeelle!