Joulu

Joulu tuli niin nopeasti kaiken kiireen keskelle, etten ehtinyt kirjoittaa jouluvalmisteluista ja joulun odotuksesta mitään. Odotus ja valmistelut on joulussa yksi parhaista asioista. Tykkään valmistella ja luoda jouluista tunnelmaa kotiin, vaikka usein tunnelman luominen jääkin ihan viime tippaan. No, kun jouluvalmisteluista kirjoittaminen jäi, voinen kai jakaa muutamia kuvia ja fiiliksiä itse joulusta.

Kuten sanottu, jouluvalmistelut jäävät minulta usein viime tippaan. Tältä näytti aatonaattona makuuhuoneen lattialla. Suurin osa lahjoista oli paketoimatta ja ihan hävettää myöntää, että viimeiset paketoinnit tein vasta jouluaterian jälkeen jouluaattona... Kuusi löytyi aiemmista vuosista poiketen Plantagenista, josta en ole suostunut sitä aiemmin ostamaan. Joulukuusten hinnat vaan ovat niin taivaissa, että päätin tänä vuonna päästä halvemmalla ja siksi suostuin edes harkitsemaan Plantagenin kuusta. Yllätykseni olikin suuri, kun löysin sieltä kapean ja kauniin kuusen edulliseen hintaan. Kuusi on minulle tärkeä joulun tunnelman luoja, joten se ei voi näyttää miltä tahansa. Tärkeintä on kuitenkin aidon kuusen tuoksu ja se, että lapset saavat koristella sen haluamallaan tavalla.

Tänä vuonna aattoa vietettiin isolla porukalla. Paikalla olivat omat vanhempani ja appivanhemmat sekä siskoni perhe kokonaisuudessaan. Väkeä siis riitti emmekä mahtuneet edes kaikki saman pöydän ääreen aterialle. Onneksi jokaiselle löytyi joku jakkara, jolla istua ja nauttia ruokansa. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi. Joulun paras ruoka on ehdottomasti savukalkkuna, jota meillä on syöty jo vuosia kinkun sijaan. Illan kruunaa vielä se kuuluisa juustotarjotin. Tänä vuonna tyydyin vain tuttuihin ja hyväksi havaittuihin juustoihin, sillä halusin varmistaa juustonautinnon täydellisyyden.

Aika pian jouluaterian jälkeen lapset kävivät kärsimättömiksi ja odottivat kovasti joulupukin vierailua. Tosin pukki jätti lahjat tänä vuonna vain ovelle ja jatkoi matkaansa, mutta eipä se tuntunut kovasti ketään haittaavan. Koska porukkaa oli paljon, myös lahjoja oli aikamoinen kasa. Jokainen sai jotain ja lapset tietysti kaikkein eniten. Itse olin ollut ilmeisen kiltti, koska sain uuden hiustenkuivaajan, vaatelahjakortin, hemmottelurahaa, suklaata, korviksia ja kuvassa näkyvät kotitossut, jotka ovatkin olleet heti ahkerassa käytössä. Brittiteema tekee niistä ehdottomasti yhdet hauskimmat tossut koskaan!

Jouluperinteisiimme kuuluu myös kaikenlainen pelailu ja erityisesti Monopolin pelaaminen heti joulupäivän aamuna. Olen monena vuonna ollut voittamaton, mutta tänä vuonna kävi köpelösti ja mieheni voitti ensimmäisen pelin ja tytär toisen. Vielä pitänee siis kokeilla ainakin yksi matsi, jos onnistaisi paremmin :)

Joulunpyhät ovat hyvää aikaa sukulaisten ja ystävien tapaamiseen ja sitä onkin taas harrastettu. Meillä molemmilla on lomaa uuteen vuoteen asti, miehellä jopa loppiaisen yli, joten tässä on vielä runsaasti aikaa levätä, rentoutua, tavata ystäviä ja nauttia elämästä. Ja mikä parasta, nyt ollaan jo menossa kohti valoisempia aikoja vaikka ihan siltä ei tunnukaan, kun ulos katsoo. Musta joulukin on joulu ja kesäkin tulee ennen pitkää. Hyviä vuoden viimeisiä päiviä kaikille, tavataan ensi vuonna!

Suut makiaks

No, nyt on aikoihin eletty: mä olen tutkinut netissä muutamia leipomiseen liittyviä sivustoja! Tähän astihan mä olen keskittynyt lähinnä herkkujen syömiseen, en niiden tekemiseen, mutta nyt kun joulu on tulossa, tuli mieleen kokeilla jotain uutta ja muutamia hyviä vaihtoehtoja on löytynytkin. Toistaiseksi mieli on korkealla, kun en ole tikkua ristiin laittanut näiden eteen, mutta jahka pääsen leivontavaiheeseen, saattaapi muutama raivonpuuskakin tulla. Tässä kuvia herkuista, jotka näyttävät ja kuulostavat niin hyviltä, että tekisi mieli heti aloittaa leipominen :)

Manteliset toffee-suklaapikkuleivät

Bailey's pannacotta

Suklaamousse

Pähkinäfudge

Vadelmainen valkosuklaaunelma

Mikäs on suosikkisi valokuvien perusteella? 

Keski-ikäisen vaatekriisi osa I

Olen yleensä aika tarkka mitä päälleni puen enkä lähde kotoa verkkareissa kuin lähikauppaan pikaiselle visiitille tai lenkille. Ainakin omasta mielestäni olen melko tyylitietoinen pukeutuja. Tarkoitan tällä siis sitä, että tiedän mistä pidän ja pyrin yhtenäiseen pukeutumistyyliin. Ainoa mikä estää tätä luontaista tyylikkyyttäni on nämä kirotut liikakilot, joita en vaan saa aikaiseksi karistettua pois (yritetty on noin satatuhatta kertaa menneiden 20 vuoden aikana...). Siinä kohtaa luontainen laiskuuteni astuu kuvaan. Toistaiseksi laiskuus ja saamattomuus (ja juustot ja suklaa ja hyvä ruoka...) ovat olleet voimakkaampia kuin tyylikkyyden kaipuuni, joka sekin on melkoinen. No, olen pyrkinyt saamaan niin tyylikästä kuin näillä kiloilla on mahdollista. Se on tosin hieman hankalaa, vaatteet nimittäin pukkaavat muuttumaan aika tätimäisiksi, kun ne ovat XL-mallistosta, ja tätimäinen en nyt ainakaan halua olla.

Olin pari viikkoa sitten värianalyysissa, jonka tuloksista on tulossa pahemmanlaatuinen henkinen katastrofi. Värianalyysissa siis testataan eri värisillä kankailla mitkä värit sopivat ihoa vasten parhaiten. Koulutettu ihminen sai tulokseksi, että minulle sopivat lämpimät kevään värit, joista on väripaletti alla. Järkyttävintä tässä on se, että olen luullut kylmien värien sopivan minulle ja siksi koko vaatekaappini muodostuu juurikin näistä kylmistä sävyistä. Nyt ne ovat kaikki pannassa. Eritoten mun pitäisi välttää mustaa ja harmaata - ja arvatenkin vaatekaappini sisällöstä ainakin 80 % on juuri näitä värejä! Todellinen vaate- ja tyylikriisi. Useimmat kevään värit ovat mielestäni tätimäisiä enkä pidä niistä lainkaan, erityisesti punaiset, siniset ja lilat ovat aivan hirveitä, kullan värisestä puhumattakaan. Sinisestä ja lilasta pidän väreinä, mutta en tämän sävyisinä. 

Näistä väreistä pitäisi siis jatkossa löytyä päälle pantavaa. Enpä tiedä, en osaa kuvitella itseäni näin räikeissä väreissä, olen tottunut paljon hillitympään värimaailmaan. Erityisesti tässä aiheuttaa hämmennystä se, että olen tottunut käyttämään mustaa pohjana kaikelle mahdolliselle, koska siihen on mielestäni helppo yhdistellä lähes tulkoon mikä väri tahansa. Tämän väriskaalan perusvärit ovat melko vaaleita, joiden käyttäminen on ollut minulle aina vaikeaa. Juuri nyt tuntuu, että pukeutumiseni pohja on pudonnut pois enkä osaa yhdistellä värejä enää ollenkaan.

Jos jotakin hyvää tästä etsii, niin nuo vihreän sävyt ovat miellyttäviä, samoin ruskeat. Myös koralli ja turkoosi menevät, varsinkin jonain tehostevärinä asusteissa. Muuten värimaailma on täysin vieras, joten uskotte varmasti, että olen aika hämmentynyt ja suorastaan pihalla siitä, mitä pukea päälle. Eilen kävin kokeilemassa ruosteenpunaista paitaa, mutta kun en tunne oloani siinä värissä kotoisaksi, niin en tunne. En vaan voinut ostaa sitä "oikean" värin takia. Olen hieman alkanut epäillä onko tällaisesta värianalyysistä mihinkään vai pitäisikö vain luottaa omaan makuunsa? Toisaalta näin itsekin, miten kalpealta ja väsyneeltä näytin mustassa, kun vertailukohtana oli jokin muu väri edellä mainituista. 

Vaatemaun muuttuminen on sitten toinen keski-iän vaatekriisin osa, mutta siitä sitten toisella kertaa.

Juhlahumua

Näyttää siltä, että sunnuntaista on tullut mun blogipäivä :) Tällaisina rauhallisina lepopäivinä on vaan mukavasti aikaa kirjoitella ja näperrellä blogin parissa. Tämä viikonloppu onkin ollut todella rentouttava, sillä siihen on kuuluneet parit juhlat ja mukavaa yhdessäoloa. Perjantaina aloitimme mieheni 40-vuotissynttäreillä hyvien ystävien kera. Näin hauskaa oli viimeksi keväällä omissa juhlissa. Alla kuva hetkeä ennen vieraiden tuloa, josta ei kylläkään näy koko juhlalookini (yksinkertainen musta kotelomekko ja vaaleanpunaiset korkkarit), mutta siitä välittyy kuitenkin juhlien hyvä meininki. Täytyy sanoa, että silloin tällöin kannattaa hieman satsata aikaa ja vaivaa, ja juhlia ystävien kanssa, näistäkin pippaloista jäi korvaamattoman upeita muistoja! 

Seuraavana päivänä eli lauantaina vietimme siskontyttöni baby showereita, joissa tarjoiltiin mm. ihanaa converse kakkua, jonka oli tehnyt tulevan äidin serkku eli veljentyttöni. Ihania nuoria siis meidän suvussa!

Tänään väsytti ja laiskotti kaksien juhlien jälkeen sen verran paljon, etten jaksanut ryhtyä ruuanlaittoon ja niinpä päätimme miehen kanssa lähteä sunnuntailounaalle Turun keskustaan. Paikaksi valikoitui di Trevi, jossa emme kumpikaan olleet ennen käyneet. Ruokalista näytti herkulliselta ja niin näytti koko ravintolakin, sillä sisustus oli selvästi tarkkaan mietitty. Miljöö oli jo puoliruokaa. 

Ruokalistalla olisi tosiaan ollut vaikka kuinka monta herkullisen kuuloista annosta, mutta valitsin tällä kertaa Italian burgerin (kuvassa etualalla), johon kuuluivat herkulliset lankkuperunat. Miehellä on lautasellaan di Trevin burger, joka erosi hieman sisällöltään. Burger oli todella täyttävä ja maukas. Voin ehdottomasti suositella paikkaa tämän kokemuksen perusteella jos kaipaat hyvää ruokaa kohtuuhinnalla. 

Hyvä lounas kruunasi aivan mahtavan viikonlopun, nyt voi kai pikku hiljaa alkaa laskeutumaan työviikkoa kohden. Kohta voikin ruveta suunnitelemaan joulua, jee!

Isänpäivä

Isänpäivän aamuun kuului tietysti onnittelulaulu isälle ja pieniä lahjoja. Parhaimmat lahjat taitavat tulla aina pikkuväeltä, mutta minäkin pistin parastani ja hankin tänä vuonna miehelleni herkkukassin täynnä hänen lempikarkkejaan eli suklaata. Lopullinen sisältö näytti tältä:

 

Kassin sisältöön kuului toki myös pussillinen purkkaa, ettei hampaat aivan reikiinny :) 

Aamupalatarjotin sisälsi mieheni iloksi Daimkakkua ja lasillisen sitruunajuomaa.

Onni oli tehnyt koulussa isälle "sinaappia" ja Alina hienon kortin. Draamaa päivään toi Onnin pulpettiin unohtunut isänpäiväkortti. Onneksi sen voi jälkikäteenkin isille antaa :)

Päivä jatkui Impivaaran uimahallissa Alinan uintikisoja seuraten (hieno aikaparannuskin tuli!) ja sen jälkeen appivanhempien luona pihviä ja suklaakakkua syöden. Omaa isääni kävin halimassa jo eilen, joten tänään ei tarvinnut ihan joka suuntaan revetä. Ihan kelpo isänpäivä, ja isätkin näyttivät tyytyväisiltä :)

Murusia viikon varrelta

Väsymys

Uusiin mittasuhteisiin noussut olotila. Väsymystä on koettu ennenkin, mutta nyt se on kokonaisvaltaista ja ylitsevyöryävää. Avuksi on haettu mm. Beroccaa.

Huimaus

Uusi ilmiö minulle. Huimausta seistessä, huimausta istuessa. No, syyksi selvisi väsymys, huonosti nukutut yöt ja stressi. 

Lastensuojelu

Tiedän nyt, miten lastensuojelun prosessi etenee - onneksi en omasta kokemuksesta. Sen lisäksi tiedän, että aina pitäisi miettiä mikä on lapsen etu ja että sen tietäminen on toisinaan todella vaikeaa.

Vain elämää

Juha Tapio on ihana! Jukka Poika on ihana! Ja Anna Abreu osaa oikeasti laulaa!

Kalenteri

Jouluun on alle 2 kuukautta! Kotiin tulivat ensimmäiset lelulehdet, joita lapset selailevat innokkaasti. Odotan jo joulua, sillä tänä vuonna siitä voi tulla erityisen hyvä. Tänä vuonna aion myös aloittaa valmistelut ajoissa (kuten aina), todellisuus voi olla toista.

Aikapula

Olisi liian paljon liian mielenkiintoisia asioita, joita haluaisin tehdä ja kokea, mutta aika ja voimat eivät riitä kaikkeen. Pohdin pääni puhki, miten saan kaiken haluamani mahtumaan aikatauluihini, mutta ei meinaa onnistua. Jostakin on siis kai luovuttava, mutta mistä? Kas, siinäpä pulma...

Ruoka

Maistuu edelleen liian hyvin. 

Liikunta

Liian vähän.

Ihmiset ja ystävät

Tälläkin viikolla kohdalleni on sattunut ihania ihmisiä, jotka ovat saaneet minut hymyilemään ja nauramaan. En pystyisi elämään ilman ystäviä. Onneksi ei tarvitsekaan.

Perhe

Edelleen maailman paras.

Tired of being tired

Takana on ihan järjetön viikko. Se on sisältänyt hirveästi hommaa ja säntäilyä paikasta toiseen - tavallista arkea kai siis. Järjettömän siitä on tehnyt kauhea väsymys. Jostain käsittämättömästä syystä olen viimeisen viikon nukkunut todella huonosti, usein olen herännyt aamuyöllä, jonka jälkeen en ole enää saanut unta. Stressiä, voisi joku sanoa ja siihen voisin jatkaa, että pitänee ainakin osittain paikkansa. Viikonloppuna luulin voivani nukkua hieman pitempään, mutta toisin kävi. Viime yönäkin sain unta palloon vasta klo 2.30,  kun poika valitteli korvaansa eikä saanut nukuttua ja piti siinä samalla äitiparkaakin hereillä. Juuri nyt mielessä on vain uni - ja ruoka!

Yksi ongelma on myös tämä:

 Tulipa väsynyt postaus... :)

Every family has a story... welcome to ours

Olen jo aiemmin kertonutkin, että minulla on perhettä. Tänään aion kertoa heistä vähän lisää.

Mulla on maailman ihanin mies. Turvallinen, viisas ja kiltti. Tapasimme jo hyvin nuorina ja olemme olleet yhdessä jo 22 vuotta, naimisissakin 18. Vanha pari siis. Ajoittain olemme eri asioista eri linjoilla, mutta suurimman osan aikaa ajatuksemme elämästä kulkevat hyvinkin samoja latuja. Vaikka mies on hyvä ja kelvollinen, niin jos jokin miehessä ärsyttää, niin eiköhän ne ole ne tavalliset miehiset jutut: lattialle unohtuneet likaiset sukat ja ajoittain esiintyvä käsittämätön putkiaivoajattelu, mutta jos muut asiat kerran hoituvat, kuka jaksaa välittää?

Tulin ensimmäistä kertaa äidiksi 28-vuotiaana, jolloin tyttäremme syntyi. Hän oli erittäin toivottu lapsi, vaikka omat opiskeluni olivat vielä kesken. Elämämme muuttui kertaheitolla. Muistan edelleen sen tunteen, kun istuimme miehen kanssa kuumana kesäpäivänä ulkona viikon ikäinen tyttö vaunuissa ja mietimme, että tätäkö tämä nyt tulee olemaan. Tyttö valvoo kaiket yöt ja me mukana... :) Onneksi elämä tasoittui aika pian ensimmäisten kuukausien jälkeen ja elämä palautui ainakin jollakin tasolla raiteilleen. 

Tytön ollessa 3-vuotias syntyi kuopuksemme, ihana terve poikalapsi, jota olimme toivoneetkin. Tuntui, että perheidyllimme oli täydellinen. Poika oli melkoisen vaativa vauva ja elimme pitkään tosi väsyneessä mielentilassa. Pojan ollessa parivuotias alkoi käydä ilmeiseksi, ettei kaikki ole kohdallaan. Pääsimme tutkimuksiin ja kun poika oli vähän yli 3-vuotias saimme diagnoosin, jossa todettiin hänellä olevan autismin kirjon piirteitä ja muutamia siihen usein liittyviä ominaisuuksia kuten jumiutumista, omaehtoisuutta ja kielen kehityksen häiriöitä. Diagnoosi ei tullut enää siinä vaiheessa yllätyksenä, mutta siitä hetkestä lähtien voin jakaa perheen elämän kahteen osaan: aikaan, jolloin kaikki oli normaalisti, ja aikaan, jolloin alkoi uusi normaali. 
 
Tällaista perhettä siis luotsaan. Mainioita lapsia kumpikin. Toisinaan voisin sanoa, että kamalan ihana, toisinaan taas ihanan kamala perhe :) Niin kuin varmaan moni muukin. Tulen myöhemmin kertomaan lisää elämästäni erityislapsen äitinä, koska se on muokannut minua enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Koen myös tarpeelliseksi kertoa elämästä perheessä, jossa yhden jäsenen piuhat ovat yhdistyneet hieman eri tavalla kuin muiden jäsenten.  
Kaikesta huolimatta, elämä on hyvää ja tämä pitää paikkansa: 

Kenkäkriisi

Parkatakki on nyt hankittu, mutta hankinta aiheutti uuden ongelman: mulla ei ole takin tyyliin sopivia kenkiä! Omistan ihanat syyspopot, mutta ne ovat tyylillisesti täysin väärät parkatakin kanssa. Ne sopivat ladytyyliin, mutta parkatakki suorastaan huutaa vähän rouheampia kenkiä. Pikaisella otoksella netin kenkämaailmaan löytyi muutamia vaihtoehtoja. Oliskos näistä mihinkään?

Andiamo

 Andiamo

 Clarks

Kuvat kertovatkin minkälaista popoa olen hakemassa. Mulla on jo oma suosikkini, mutta mitäs mieltä olette ehdokkaista?

Kiire

Olen viime aikoina pohtinut sellaista asiaa kuin kiire. Johtunee siitä, että juuri tällä hetkellä työpäivät ovat täynnä toimintaa ja viime viikkokin meni aikamoisessa hurlumhei meiningissä. Ensin työpäivä ja sen jälkeen joka illalle oli sovittuna jotain ohjelmaa. Samalla, kun kulutin energiaa juostessani erilaisissa riennoissa, olo tuntui aika saamattomalta. Tiedänkin jo mistä se johtuu: liikkuminen on jäänyt viime aikoina vähiin. Harmittaa, että viime syksyn energia on valunut johonkin enkä meinaa saada ruhoa liikkeelle. Viime syksynähän pursuin tarmoa ja liikunnan riemua, nyt siitä on jäljellä enää vain kauniit muistot ellen muuta jotain oleellista eli omaa asennoitumistani arkeen.

Aina, kun ei viitsi tehdä niitä asioita, jotka tietää oikeiksi ja hyviksi, mutta jotka vaativat pientä panostusta, on hyvä syyttää kiirettä. Kiire - mikä ihana tekosyy. Ei silleen, onhan tässä kaikenlaista tekemistä ollut, mutta totuuden nimessä täytyy sanoa, että ihan varmasti löytyisi joku rako lenkkeilyllekin. 

Kumma käsite tuo kiire. Sitä tuntuu olevan aina ilmassa. Mitä kiireisempi ihminen, sitä tärkeämpi tapaus, tuntuu olevan monen ajatus. Miksi meistä tulee tärkeitä vasta kun olemme kiireisiä? Jossain vaiheessa kaikki kiire kuitenkin loppuu. Pysäyttäviä hetkiä tulee elämässä vastaan aina silloin tällöin, näistä pysäyttävimpinä tulee mieleen läheisen ihmisen sairastuminen tai poismeno. Niinä hetkinä aika pysähtyy hetkeksi. Kiirekin katoaa, kun yhtäkkiä ymmärtää ajan ja elämän rajallisuuden. Miksiköhän täytyy tapahtua jotain todella pysäyttävää ennen kuin ymmärtää, että turha kiire on todellakin turhaa?

Tästä pohdinnasta on ainakin yksi lopputulos: ajattelin tehdä ajoittaisesta kiireestä huolimatta hyviä päätöksiä. En halua tajuta liian myöhään, että "kiire" esti elämästä ja toteuttamasta asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Joskus iskee ihan oikeakin kiire, se on selvä, mutta en halua selittää kiireellä laiskuuttani tai saamattomuuttani. Itselläni on taipumus aikoa koko ajan jotain tekemisen sijaan. Tekemättömät asiat jäävät sitten kaivertamaan mieltä eikä kiireen tuntu ainakaan helpotu. Lopulta kiirekin on kysymys, jonka voi ratkaista järjestelemällä ajankäyttönsä paremmin - kun vain viitsii. Pitää siis ottaa aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä. 

Nyt siis useammin lenkille, hyvällä suunnittelulla se kyllä onnistuu.

This is me

Pala elämääni kuvin kerrottuna :)

Winter Wonderland...?

Eilen aamulla mittari näytti mukavasti muutaman asteen pakkaslukemia. Hätäpäissäni lähdin etsimään pojalle ja itselleni talvitakkia vintiltä. Ulkona odotti auto, jonka ikkunat piti ensin krapata nähdäkseen eteensä sillä ajaessaan. Kohta alkaa siis ajanjakso, jonka voisin vähintäänkin pikakelata eli talvi. Näihin aikoihin usein toivon myös, että olisin syntynyt karhuksi tai siiliksi, niin voisin vähintäänkin vaipua horrokseen talven ajaksi... 

Syy miksi en tykkää talvesta on se, että elämä talvella on vain niin järkyttävän hankalaa. Ensinnäkin sukkahousut: inhoan niitä yli kaiken ja kitkutan ilman niitä niin pitkään kuin suinkin vain on mahdollista. Muutenkin olo on kuin Michelin-ukolla, kun ilmasto vaatii kerrospukeutumista. 

Toiseksi, inhoan auton ikkunan kraapaamista. Eniten siksi, että olen lyhyt enkä oikeasti meinaa ylettyä kraapaamaan tuulilasin keskiosaa, mutta myös siksi, että siinä hommassa jäätyy sormet (vaikka olisi sormikkaat) ja se vie aamusta kallisarvoisia minuutteja (lähden aina viime tipassa). 

Kolmanneksi, inhoan kylmää ja pimeää (paitsi jouluna). Pimeys masentaa ja ihmiset kaivautuvat omiin koloihinsa lämmittelemään. Luin kerran artikkelin ranskalaisesta vaihto-opiskelijasta, joka tuli Suomeen tammikuussa ja vietti täällä puoli vuotta. Hän kertoi elämästään täällä ja totesi, että kun valon määrä lisääntyi, myös ihmiset muuttuivat toisenlaisiksi, "suomalaiset ovat kesällä ihan eri ihmisiä!", hän totesi. Näinhän se menee. Pimeys on mukavaa ainoastaan jouluna, jolloin kynttilöillä ja joulukuusen valoilla voi luoda mukavaa, rentouttavaa tunnelmaa.

Neljänneksi voisin mainita lumen ja jään. Inhoan sitä ajanjaksoa, jolloin takana on pitkä pakkasjakso ja lumi jäätyy maahan niin, että kävellessä täytyy jännittää joka ikinen lihas pysyäkseen pystyssä. Monet rakastavat talviurheilua, mutta minulle käy niin, että käyn ulkona vain,kun se on pakollista eli päästäkseni töihin, kauppaan ja muihin vapaa-ajan rientoihin.

Nyt moni jo varmaan kysyykin miksen muuta ulkomaille, kun kerran niin inhottaaa. Luulisi, että tuossa olisi syytä riittävästi. Mutta kun en halua muuttaa ulkomaille. Suomessa moni asia on niin hyvin, että en halua lähteä täältä mihinkään - paitsi lomalle. Tiedän myös, että ikävöisin kaikkia läheisiä ihmisiä niin paljon, että en kauaa kaukorannoilla kestäisi. 

Lapsena vielä pidin talvesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän siitä pidän. Tammikuussa viimeistään olen jo täysin kyllästynyt pimeyteen. Silti sanon: ah, ihana melankolinen Suomi! Minussa taistelevat iloisuus ja melankolia, rintarinnan. Ehkä minusta tulee isona talvipakolainen Välimeren rannoille, joka palaa muuttolintujen kanssa Suomeen. Sen näkee sitten - isona.

ps. Ostopäätös on jo tehty: se on tänä vuonna parkatakki.

Say cheese!

Olen armoton juustofani ja nyt olen haaveillut hyvistä juustoista jo hyvän tovin. Onneksi jouluun on enää alle kolme kuukautta, sillä olen jo monen vuoden ajan noudattanut (tai ainakin yrittänyt noudattaa) seuraavaa kaavaa: herkkujuustoja vain jouluna ja juhannuksena. Herkkujuustoiksi lasken kaikki muut juustot kuin Edamin tai Oltermannin kaltaiset perusjuustot. Syy, miksi moista kaavaa yritän noudattaa, on siinä yksinkertaisessa faktassa, että juustoissa on paljon rasvaa, ja yritän suojella verisuoniani tukkeutumasta ja yritän myös välttää enempien ylimäääräisien kilojen keräämistä.Silloin tällöin heikkona hetkenä tulee kuitenkin langettua johonkin ylimääräiseen juustonpalaan - kuten pari päivää sitten Valion Luostari Port Salut juustoon. Niin kermaista ja niin hyvää! Tästä heikosta hetkestä inspiroituneena: juustopostaus!

Ihan ensimmäinen herkkujuustorakkauteni oli brie (alla), joka on mielestäni kaikkien aikojen juusto  - edelleen. Näin ehkä siitä syystä, että sen kautta tutustuin juustojen maailman paremmin.

Toinen alkuaikojen ihastus oli halloumi (alla), johon tutustuin puoliksi sattumalta Kyproksella v. 1999, kun tilasin listalta tietämättä mitä halloumi on ja ihastuin kertalaakista. Siihen aikaan halloumia löysi Suomesta vain Stockmannilta varsin messevällä hinnalla. Siitä huolimatta sitä piti ostaa ja grillata samaan tyyliin kuin Kyproksella. Halloumi on kyllä yksi parhaista juustoista koskaan.

Viime vuoden paras juustolöytö on Gruyere (yllä), joka on aiemmasta juustomaustani poiketen kova juusto ja voimakkaan makuinen. Tähän makuun hurahdin niin, etten pystynyt laskemaan juustoveistä käsistäni kuin vasta puoli juustoa syötyäni. 

Muita herkkujani ovat port salut juustot, Morbier eli tuhkajuusto ja uusimpana Appenzeler. Toki sinihomejuusto, feta, mozzarella, vuohenjuusto ja monet muutkin maistuvat. Mutta vielä on juustomakuja maistamatta, joten tänäkin vuonna aion hankkia jonkin uuden tuttavuuden joulun juustotarjottimelle. Joulun aikaan voinkin sitten raportoida juustoista lisää :)

Uusi talvitakki kiikarissa

Pari vuotta uskollisesti palvellut talvitakkini hajosi viime keväänä lopullisesti ja nyt olen uuden takin tarpeessa, joten etsintä on alkanut. Mulla on jo villakangastakki, joka toimii ns. siistimpänä takkina tilanteissa, jolloin täytyy näyttää hieman "virallisemmalta" tai yleisilmeen pitää olla tyylikkäämpi. Nyt olisi etsinnässä arkitakki, jolla mennä töihin ja vapaa-ajan rientoihin. Ostimme 12-vuotiaalle tyttärelleni tänä vuonna parkatakin talveksi, ja se oli niin kivannäköinen, että innostuin tyylistä vähän itsekin. En sitten tiedä mitä tytär tykkäisi jos äiti pukeutuisi samaan tyyliin... ;) Mutta tässä yksi vahva ehdokas tämän vuoden takiksi eli Lindexin mallistosta vihreä parkatakki:

Kuva Lindex online shop

Toisaalta joku perustoppatakkikin miellyttää, se ainakin on lämmin ja monikäyttöinen. Tähän tyyliin:

Kuva: Seppälä Online Shop

Kumpaa linjaa tässä nyt lähtisi hakemaan. Parkatakki miellyttää silmää enemmän, mutta onko se varmasti lämmin? (Hyvä äitihän ostaa lapselle takin ja pohtii lämpimyyttä vasta sitten...) Talvella ei tee mieli palella yhtään pakollista enempää. Kertokaahan mielipiteenne ja muitakin malleja saa ehdottaa.

Saanko minä olla minä?

Blogin aloittaminen herätti näköjään aivosolut. Liekö keski-iän kriisiä vai mitä, mutta eilisen hieman koomisenkin blogin aloittamisepisodin jälkeen aloin pohtia miksi oikeastaan aloitin tämän blogin? Onko se niin muodikasta tai nuorekasta, että minullakin pitää sellainen olla vai voisiko minulla muka oikeasti olla jotakin sanottavaa? 

Sain itseni kiinni ajatuksesta, etä olen vanha akka eikä minun oikeastaan tarvitsisi olla tällaisten muodikkaiden asioiden aallonharjalla - kirjoittaa blogia, koska se on niin nykyaikaa. Tai koska monet ihanat, nuoret ihmiset tekevät niin ja haluaisin niin samaistua nuoruuteen. Samalla kuitenkin ymmärrän, että nelikymppisenä olen enemmän oma itseni kuin koskaan ennen. Kyllä minä tiedän mistä pidän ja mitä haluan tehdä!

Kai minä saan olla minä vaikka täytin 40 vuotta? Innostua uusista asioista, hassutella ja elää elämää täysillä. Kuka sen keksi, että pitää aina olla niin aikuinen, käyttäytyä arvokkaasti ja tyynesti? Nelikymppiselläkin on haaveita ja tulevaisuudensuunitelmia, tahtoisin uskoa ettei toinen jalkani ole vielä haudassa. Sen myönnän, että ikä tuo tiettyä rauhallisuutta elämääni, mutta kyllä minä olen lapsellisen innostunut tästä bloggaamisesta!

Blogin maailmaan

Tästä se lähtee! Oma blogini Pientä puhetta näkee päivänvalon tänään 27.9.2013. En tosin tiedä näkeekö tätä kukaan, mutta ei sen ole niin väliä. Pääasia, että saan itselleni oman blogin, josta olen jo tovin haaveillut.

Kuten sanottua, olen suunnitellut blogin kirjoittamista jo kauan, mutta ennen kuin päätin alkaa kirjoittaa, kävin pitkää kamppailua siitä, haluanko kertoa itsestäni ja elämästäni julkisesti mitään. Tuntuu hurjalta, että kuka tahansa voi löytää tämän blogin ja päästä sillä tavalla osalliseksi elämästäni. Toisaalta mietin, onko elämässäni mitään niin mielenkiintoista, että joku haluaisi siitä lukea. En ole innostunut mistään niin fanaattisesti, että voisin perustaa blogin pelkästään yhden aiheen ympärille. Mutta jos jostain tykkään, niin siitä, että saan istua ystävieni kanssa hyvän ruuan äärelle ja jutella. Välillä kepeästi, hauskaa pitäen ja välillä taas hyvinkin syvällisiä asioita pohtien. Kirjoittaminen on ollut minulle aina luontevaa, ja jo ala-asteella opettajani ennusti minusta toimittajaa. No, sitä minusta ei tullut, mutta kirjoittanut olen alaluokkien jälkeenkin mielelläni.  

Kun olin aikani asiaa pohtinut ja lopulta minut myös saatiin ympäripuhuttua tähän bloggaamiseen, piti keksiä blogille naseva nimi. Se ei ollutkaan sitten enää helppoa. Viikon verran pyörittelin erilaisia nimivaihtoehtoja päässäni ja paperilla, ja meinasin tulla hulluksi! Mikä näistä nimistä kuvaisi parhaiten minua ja blogini sisältöä? Mieheni sitten ehdotti Pientä puhetta, ja oikeastaan se osui naulaan kantaan ja kuvaa blogini ajatusta mainiosti: olen vain tavallinen pieni ihminen, joka pohtii erilaisia asioita ja kirjoittaa niistä. En tiedä jääkö nimi pysyväksi, mutta sillä ainakin aloittelen blogitaivaltani. Tuo ajatus ystävien kanssa juttelemisesta on blogini punainen lanka: jaan täällä mietteitäni ja toivon, että joku joskus ehkä kommentoisikin niitä.

Edes nimen keksimisen jälkeen ei ollut helppoa: piti soittaa siskon tytölle ja kysyä nuoremmalta neuvoa miten tämä homma saadaan teknisesti käyntiin. Istuimme puhelimessa yli tunnin ja pähkäilimme asiaa, kunnes lopulta minäkin pääsin kartalle. Puhelun aikana ehdin jo ajatella, että kaikkeen sitä vanha nainen ryhtyy! Blogin kirjoittaminen alkoi tuntua huvittavalta ja erittäin hankalalta, mutta kun leikkiin on ryhdytty, niin kai se pitää loppuun leikkiä.

Yritän siis täyttää blogiani mieltäni askarruttavilla asioilla, joskus hauskoilla, joskus ehkä kipeilläkin, mutta toivottavasti ne ovat ainakin elämänmakuisia. Valokuviakin saattaa tulla, vaikka en taida ihan kaikkea itsestäni täällä paljastaakaan... :)