sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Tired of being tired
Takana on ihan järjetön viikko. Se on sisältänyt hirveästi hommaa ja säntäilyä paikasta toiseen - tavallista arkea kai siis. Järjettömän siitä on tehnyt kauhea väsymys. Jostain käsittämättömästä syystä olen viimeisen viikon nukkunut todella huonosti, usein olen herännyt aamuyöllä, jonka jälkeen en ole enää saanut unta. Stressiä, voisi joku sanoa ja siihen voisin jatkaa, että pitänee ainakin osittain paikkansa. Viikonloppuna luulin voivani nukkua hieman pitempään, mutta toisin kävi. Viime yönäkin sain unta palloon vasta klo 2.30, kun poika valitteli korvaansa eikä saanut nukuttua ja piti siinä samalla äitiparkaakin hereillä. Juuri nyt mielessä on vain uni - ja ruoka!
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Every family has a story... welcome to ours
Olen jo aiemmin kertonutkin, että minulla on perhettä. Tänään aion kertoa heistä vähän lisää.
Mulla on maailman ihanin mies. Turvallinen, viisas ja kiltti. Tapasimme jo hyvin nuorina ja olemme olleet yhdessä jo 22 vuotta, naimisissakin 18. Vanha pari siis. Ajoittain olemme eri asioista eri linjoilla, mutta suurimman osan aikaa ajatuksemme elämästä kulkevat hyvinkin samoja latuja. Vaikka mies on hyvä ja kelvollinen, niin jos jokin miehessä ärsyttää, niin eiköhän ne ole ne tavalliset miehiset jutut: lattialle unohtuneet likaiset sukat ja ajoittain esiintyvä käsittämätön putkiaivoajattelu, mutta jos muut asiat kerran hoituvat, kuka jaksaa välittää?
Tulin ensimmäistä kertaa äidiksi 28-vuotiaana, jolloin tyttäremme syntyi. Hän oli erittäin toivottu lapsi, vaikka omat opiskeluni olivat vielä kesken. Elämämme muuttui kertaheitolla. Muistan edelleen sen tunteen, kun istuimme miehen kanssa kuumana kesäpäivänä ulkona viikon ikäinen tyttö vaunuissa ja mietimme, että tätäkö tämä nyt tulee olemaan. Tyttö valvoo kaiket yöt ja me mukana... :) Onneksi elämä tasoittui aika pian ensimmäisten kuukausien jälkeen ja elämä palautui ainakin jollakin tasolla raiteilleen.
Tytön ollessa 3-vuotias syntyi kuopuksemme, ihana terve poikalapsi, jota olimme toivoneetkin. Tuntui, että perheidyllimme oli täydellinen. Poika oli melkoisen vaativa vauva ja elimme pitkään tosi väsyneessä mielentilassa. Pojan ollessa parivuotias alkoi käydä ilmeiseksi, ettei kaikki ole kohdallaan. Pääsimme tutkimuksiin ja kun poika oli vähän yli 3-vuotias saimme diagnoosin, jossa todettiin hänellä olevan autismin kirjon piirteitä ja muutamia siihen usein liittyviä ominaisuuksia kuten jumiutumista, omaehtoisuutta ja kielen kehityksen häiriöitä. Diagnoosi ei tullut enää siinä vaiheessa yllätyksenä, mutta siitä hetkestä lähtien voin jakaa perheen elämän kahteen osaan: aikaan, jolloin kaikki oli normaalisti, ja aikaan, jolloin alkoi uusi normaali.
Tällaista perhettä siis luotsaan. Mainioita lapsia kumpikin. Toisinaan voisin sanoa, että kamalan ihana, toisinaan taas ihanan kamala perhe :) Niin kuin varmaan moni muukin. Tulen myöhemmin kertomaan lisää elämästäni erityislapsen äitinä, koska se on muokannut minua enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Koen myös tarpeelliseksi kertoa elämästä perheessä, jossa yhden jäsenen piuhat ovat yhdistyneet hieman eri tavalla kuin muiden jäsenten.
Kaikesta huolimatta, elämä on hyvää ja tämä pitää paikkansa:
Mulla on maailman ihanin mies. Turvallinen, viisas ja kiltti. Tapasimme jo hyvin nuorina ja olemme olleet yhdessä jo 22 vuotta, naimisissakin 18. Vanha pari siis. Ajoittain olemme eri asioista eri linjoilla, mutta suurimman osan aikaa ajatuksemme elämästä kulkevat hyvinkin samoja latuja. Vaikka mies on hyvä ja kelvollinen, niin jos jokin miehessä ärsyttää, niin eiköhän ne ole ne tavalliset miehiset jutut: lattialle unohtuneet likaiset sukat ja ajoittain esiintyvä käsittämätön putkiaivoajattelu, mutta jos muut asiat kerran hoituvat, kuka jaksaa välittää?
Tulin ensimmäistä kertaa äidiksi 28-vuotiaana, jolloin tyttäremme syntyi. Hän oli erittäin toivottu lapsi, vaikka omat opiskeluni olivat vielä kesken. Elämämme muuttui kertaheitolla. Muistan edelleen sen tunteen, kun istuimme miehen kanssa kuumana kesäpäivänä ulkona viikon ikäinen tyttö vaunuissa ja mietimme, että tätäkö tämä nyt tulee olemaan. Tyttö valvoo kaiket yöt ja me mukana... :) Onneksi elämä tasoittui aika pian ensimmäisten kuukausien jälkeen ja elämä palautui ainakin jollakin tasolla raiteilleen.
Tytön ollessa 3-vuotias syntyi kuopuksemme, ihana terve poikalapsi, jota olimme toivoneetkin. Tuntui, että perheidyllimme oli täydellinen. Poika oli melkoisen vaativa vauva ja elimme pitkään tosi väsyneessä mielentilassa. Pojan ollessa parivuotias alkoi käydä ilmeiseksi, ettei kaikki ole kohdallaan. Pääsimme tutkimuksiin ja kun poika oli vähän yli 3-vuotias saimme diagnoosin, jossa todettiin hänellä olevan autismin kirjon piirteitä ja muutamia siihen usein liittyviä ominaisuuksia kuten jumiutumista, omaehtoisuutta ja kielen kehityksen häiriöitä. Diagnoosi ei tullut enää siinä vaiheessa yllätyksenä, mutta siitä hetkestä lähtien voin jakaa perheen elämän kahteen osaan: aikaan, jolloin kaikki oli normaalisti, ja aikaan, jolloin alkoi uusi normaali.
Tällaista perhettä siis luotsaan. Mainioita lapsia kumpikin. Toisinaan voisin sanoa, että kamalan ihana, toisinaan taas ihanan kamala perhe :) Niin kuin varmaan moni muukin. Tulen myöhemmin kertomaan lisää elämästäni erityislapsen äitinä, koska se on muokannut minua enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Koen myös tarpeelliseksi kertoa elämästä perheessä, jossa yhden jäsenen piuhat ovat yhdistyneet hieman eri tavalla kuin muiden jäsenten.
Kaikesta huolimatta, elämä on hyvää ja tämä pitää paikkansa:
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Kenkäkriisi
Parkatakki on nyt hankittu, mutta hankinta aiheutti uuden ongelman: mulla ei ole takin tyyliin sopivia kenkiä! Omistan ihanat syyspopot, mutta ne ovat tyylillisesti täysin väärät parkatakin kanssa. Ne sopivat ladytyyliin, mutta parkatakki suorastaan huutaa vähän rouheampia kenkiä. Pikaisella otoksella netin kenkämaailmaan löytyi muutamia vaihtoehtoja. Oliskos näistä mihinkään?
Andiamo
Andiamo
Clarks
Kuvat kertovatkin minkälaista popoa olen hakemassa. Mulla on jo oma suosikkini, mutta mitäs mieltä olette ehdokkaista?
tiistai 15. lokakuuta 2013
Kiire
Olen viime aikoina pohtinut sellaista asiaa kuin kiire. Johtunee siitä, että juuri tällä hetkellä työpäivät ovat täynnä toimintaa ja viime viikkokin meni aikamoisessa hurlumhei meiningissä. Ensin työpäivä ja sen jälkeen joka illalle oli sovittuna jotain ohjelmaa. Samalla, kun kulutin energiaa juostessani erilaisissa riennoissa, olo tuntui aika saamattomalta. Tiedänkin jo mistä se johtuu: liikkuminen on jäänyt viime aikoina vähiin. Harmittaa, että viime syksyn energia on valunut johonkin enkä meinaa saada ruhoa liikkeelle. Viime syksynähän pursuin tarmoa ja liikunnan riemua, nyt siitä on jäljellä enää vain kauniit muistot ellen muuta jotain oleellista eli omaa asennoitumistani arkeen.
Aina, kun ei viitsi tehdä niitä asioita, jotka tietää oikeiksi ja hyviksi, mutta jotka vaativat pientä panostusta, on hyvä syyttää kiirettä. Kiire - mikä ihana tekosyy. Ei silleen, onhan tässä kaikenlaista tekemistä ollut, mutta totuuden nimessä täytyy sanoa, että ihan varmasti löytyisi joku rako lenkkeilyllekin.
Kumma käsite tuo kiire. Sitä tuntuu olevan aina ilmassa. Mitä kiireisempi ihminen, sitä tärkeämpi tapaus, tuntuu olevan monen ajatus. Miksi meistä tulee tärkeitä vasta kun olemme kiireisiä? Jossain vaiheessa kaikki kiire kuitenkin loppuu. Pysäyttäviä hetkiä tulee elämässä vastaan aina silloin tällöin, näistä pysäyttävimpinä tulee mieleen läheisen ihmisen sairastuminen tai poismeno. Niinä hetkinä aika pysähtyy hetkeksi. Kiirekin katoaa, kun yhtäkkiä ymmärtää ajan ja elämän rajallisuuden. Miksiköhän täytyy tapahtua jotain todella pysäyttävää ennen kuin ymmärtää, että turha kiire on todellakin turhaa?
Tästä pohdinnasta on ainakin yksi lopputulos: ajattelin tehdä ajoittaisesta kiireestä huolimatta hyviä päätöksiä. En halua tajuta liian myöhään, että "kiire" esti elämästä ja toteuttamasta asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Joskus iskee ihan oikeakin kiire, se on selvä, mutta en halua selittää kiireellä laiskuuttani tai saamattomuuttani. Itselläni on taipumus aikoa koko ajan jotain tekemisen sijaan. Tekemättömät asiat jäävät sitten kaivertamaan mieltä eikä kiireen tuntu ainakaan helpotu. Lopulta kiirekin on kysymys, jonka voi ratkaista järjestelemällä ajankäyttönsä paremmin - kun vain viitsii. Pitää siis ottaa aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä.
Nyt siis useammin lenkille, hyvällä suunnittelulla se kyllä onnistuu.
Aina, kun ei viitsi tehdä niitä asioita, jotka tietää oikeiksi ja hyviksi, mutta jotka vaativat pientä panostusta, on hyvä syyttää kiirettä. Kiire - mikä ihana tekosyy. Ei silleen, onhan tässä kaikenlaista tekemistä ollut, mutta totuuden nimessä täytyy sanoa, että ihan varmasti löytyisi joku rako lenkkeilyllekin.
Kumma käsite tuo kiire. Sitä tuntuu olevan aina ilmassa. Mitä kiireisempi ihminen, sitä tärkeämpi tapaus, tuntuu olevan monen ajatus. Miksi meistä tulee tärkeitä vasta kun olemme kiireisiä? Jossain vaiheessa kaikki kiire kuitenkin loppuu. Pysäyttäviä hetkiä tulee elämässä vastaan aina silloin tällöin, näistä pysäyttävimpinä tulee mieleen läheisen ihmisen sairastuminen tai poismeno. Niinä hetkinä aika pysähtyy hetkeksi. Kiirekin katoaa, kun yhtäkkiä ymmärtää ajan ja elämän rajallisuuden. Miksiköhän täytyy tapahtua jotain todella pysäyttävää ennen kuin ymmärtää, että turha kiire on todellakin turhaa?
Tästä pohdinnasta on ainakin yksi lopputulos: ajattelin tehdä ajoittaisesta kiireestä huolimatta hyviä päätöksiä. En halua tajuta liian myöhään, että "kiire" esti elämästä ja toteuttamasta asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Joskus iskee ihan oikeakin kiire, se on selvä, mutta en halua selittää kiireellä laiskuuttani tai saamattomuuttani. Itselläni on taipumus aikoa koko ajan jotain tekemisen sijaan. Tekemättömät asiat jäävät sitten kaivertamaan mieltä eikä kiireen tuntu ainakaan helpotu. Lopulta kiirekin on kysymys, jonka voi ratkaista järjestelemällä ajankäyttönsä paremmin - kun vain viitsii. Pitää siis ottaa aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä.
Nyt siis useammin lenkille, hyvällä suunnittelulla se kyllä onnistuu.
tiistai 8. lokakuuta 2013
torstai 3. lokakuuta 2013
Winter Wonderland...?
Eilen aamulla mittari näytti mukavasti muutaman asteen pakkaslukemia. Hätäpäissäni lähdin etsimään pojalle ja itselleni talvitakkia vintiltä. Ulkona odotti auto, jonka ikkunat piti ensin krapata nähdäkseen eteensä sillä ajaessaan. Kohta alkaa siis ajanjakso, jonka voisin vähintäänkin pikakelata eli talvi. Näihin aikoihin usein toivon myös, että olisin syntynyt karhuksi tai siiliksi, niin voisin vähintäänkin vaipua horrokseen talven ajaksi...
Syy miksi en tykkää talvesta on se, että elämä talvella on vain niin järkyttävän hankalaa. Ensinnäkin sukkahousut: inhoan niitä yli kaiken ja kitkutan ilman niitä niin pitkään kuin suinkin vain on mahdollista. Muutenkin olo on kuin Michelin-ukolla, kun ilmasto vaatii kerrospukeutumista.
Toiseksi, inhoan auton ikkunan kraapaamista. Eniten siksi, että olen lyhyt enkä oikeasti meinaa ylettyä kraapaamaan tuulilasin keskiosaa, mutta myös siksi, että siinä hommassa jäätyy sormet (vaikka olisi sormikkaat) ja se vie aamusta kallisarvoisia minuutteja (lähden aina viime tipassa).
Kolmanneksi, inhoan kylmää ja pimeää (paitsi jouluna). Pimeys masentaa ja ihmiset kaivautuvat omiin koloihinsa lämmittelemään. Luin kerran artikkelin ranskalaisesta vaihto-opiskelijasta, joka tuli Suomeen tammikuussa ja vietti täällä puoli vuotta. Hän kertoi elämästään täällä ja totesi, että kun valon määrä lisääntyi, myös ihmiset muuttuivat toisenlaisiksi, "suomalaiset ovat kesällä ihan eri ihmisiä!", hän totesi. Näinhän se menee. Pimeys on mukavaa ainoastaan jouluna, jolloin kynttilöillä ja joulukuusen valoilla voi luoda mukavaa, rentouttavaa tunnelmaa.
Neljänneksi voisin mainita lumen ja jään. Inhoan sitä ajanjaksoa, jolloin takana on pitkä pakkasjakso ja lumi jäätyy maahan niin, että kävellessä täytyy jännittää joka ikinen lihas pysyäkseen pystyssä. Monet rakastavat talviurheilua, mutta minulle käy niin, että käyn ulkona vain,kun se on pakollista eli päästäkseni töihin, kauppaan ja muihin vapaa-ajan rientoihin.
Nyt moni jo varmaan kysyykin miksen muuta ulkomaille, kun kerran niin inhottaaa. Luulisi, että tuossa olisi syytä riittävästi. Mutta kun en halua muuttaa ulkomaille. Suomessa moni asia on niin hyvin, että en halua lähteä täältä mihinkään - paitsi lomalle. Tiedän myös, että ikävöisin kaikkia läheisiä ihmisiä niin paljon, että en kauaa kaukorannoilla kestäisi.
Lapsena vielä pidin talvesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän siitä pidän. Tammikuussa viimeistään olen jo täysin kyllästynyt pimeyteen. Silti sanon: ah, ihana melankolinen Suomi! Minussa taistelevat iloisuus ja melankolia, rintarinnan. Ehkä minusta tulee isona talvipakolainen Välimeren rannoille, joka palaa muuttolintujen kanssa Suomeen. Sen näkee sitten - isona.
ps. Ostopäätös on jo tehty: se on tänä vuonna parkatakki.
Syy miksi en tykkää talvesta on se, että elämä talvella on vain niin järkyttävän hankalaa. Ensinnäkin sukkahousut: inhoan niitä yli kaiken ja kitkutan ilman niitä niin pitkään kuin suinkin vain on mahdollista. Muutenkin olo on kuin Michelin-ukolla, kun ilmasto vaatii kerrospukeutumista.
Toiseksi, inhoan auton ikkunan kraapaamista. Eniten siksi, että olen lyhyt enkä oikeasti meinaa ylettyä kraapaamaan tuulilasin keskiosaa, mutta myös siksi, että siinä hommassa jäätyy sormet (vaikka olisi sormikkaat) ja se vie aamusta kallisarvoisia minuutteja (lähden aina viime tipassa).
Kolmanneksi, inhoan kylmää ja pimeää (paitsi jouluna). Pimeys masentaa ja ihmiset kaivautuvat omiin koloihinsa lämmittelemään. Luin kerran artikkelin ranskalaisesta vaihto-opiskelijasta, joka tuli Suomeen tammikuussa ja vietti täällä puoli vuotta. Hän kertoi elämästään täällä ja totesi, että kun valon määrä lisääntyi, myös ihmiset muuttuivat toisenlaisiksi, "suomalaiset ovat kesällä ihan eri ihmisiä!", hän totesi. Näinhän se menee. Pimeys on mukavaa ainoastaan jouluna, jolloin kynttilöillä ja joulukuusen valoilla voi luoda mukavaa, rentouttavaa tunnelmaa.
Neljänneksi voisin mainita lumen ja jään. Inhoan sitä ajanjaksoa, jolloin takana on pitkä pakkasjakso ja lumi jäätyy maahan niin, että kävellessä täytyy jännittää joka ikinen lihas pysyäkseen pystyssä. Monet rakastavat talviurheilua, mutta minulle käy niin, että käyn ulkona vain,kun se on pakollista eli päästäkseni töihin, kauppaan ja muihin vapaa-ajan rientoihin.
Nyt moni jo varmaan kysyykin miksen muuta ulkomaille, kun kerran niin inhottaaa. Luulisi, että tuossa olisi syytä riittävästi. Mutta kun en halua muuttaa ulkomaille. Suomessa moni asia on niin hyvin, että en halua lähteä täältä mihinkään - paitsi lomalle. Tiedän myös, että ikävöisin kaikkia läheisiä ihmisiä niin paljon, että en kauaa kaukorannoilla kestäisi.
Lapsena vielä pidin talvesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän siitä pidän. Tammikuussa viimeistään olen jo täysin kyllästynyt pimeyteen. Silti sanon: ah, ihana melankolinen Suomi! Minussa taistelevat iloisuus ja melankolia, rintarinnan. Ehkä minusta tulee isona talvipakolainen Välimeren rannoille, joka palaa muuttolintujen kanssa Suomeen. Sen näkee sitten - isona.
ps. Ostopäätös on jo tehty: se on tänä vuonna parkatakki.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Say cheese!
Olen armoton juustofani ja nyt olen haaveillut hyvistä juustoista jo hyvän tovin. Onneksi jouluun on enää alle kolme kuukautta, sillä olen jo monen vuoden ajan noudattanut (tai ainakin yrittänyt noudattaa) seuraavaa kaavaa: herkkujuustoja vain jouluna ja juhannuksena. Herkkujuustoiksi lasken kaikki muut juustot kuin Edamin tai Oltermannin kaltaiset perusjuustot. Syy, miksi moista kaavaa yritän noudattaa, on siinä yksinkertaisessa faktassa, että juustoissa on paljon rasvaa, ja yritän suojella verisuoniani tukkeutumasta ja yritän myös välttää enempien ylimäääräisien kilojen keräämistä.Silloin tällöin heikkona hetkenä tulee kuitenkin langettua johonkin ylimääräiseen juustonpalaan - kuten pari päivää sitten Valion Luostari Port Salut juustoon. Niin kermaista ja niin hyvää! Tästä heikosta hetkestä inspiroituneena: juustopostaus!
Ihan ensimmäinen herkkujuustorakkauteni oli brie (alla), joka on mielestäni kaikkien aikojen juusto - edelleen. Näin ehkä siitä syystä, että sen kautta tutustuin juustojen maailman paremmin.
Toinen alkuaikojen ihastus oli halloumi (alla), johon tutustuin puoliksi sattumalta Kyproksella v. 1999, kun tilasin listalta tietämättä mitä halloumi on ja ihastuin kertalaakista. Siihen aikaan halloumia löysi Suomesta vain Stockmannilta varsin messevällä hinnalla. Siitä huolimatta sitä piti ostaa ja grillata samaan tyyliin kuin Kyproksella. Halloumi on kyllä yksi parhaista juustoista koskaan.
Ihan ensimmäinen herkkujuustorakkauteni oli brie (alla), joka on mielestäni kaikkien aikojen juusto - edelleen. Näin ehkä siitä syystä, että sen kautta tutustuin juustojen maailman paremmin.
Viime vuoden paras juustolöytö on Gruyere (yllä), joka on aiemmasta juustomaustani poiketen kova juusto ja voimakkaan makuinen. Tähän makuun hurahdin niin, etten pystynyt laskemaan juustoveistä käsistäni kuin vasta puoli juustoa syötyäni.
Muita herkkujani ovat port salut juustot, Morbier eli tuhkajuusto ja uusimpana Appenzeler. Toki sinihomejuusto, feta, mozzarella, vuohenjuusto ja monet muutkin maistuvat. Mutta vielä on juustomakuja maistamatta, joten tänäkin vuonna aion hankkia jonkin uuden tuttavuuden joulun juustotarjottimelle. Joulun aikaan voinkin sitten raportoida juustoista lisää :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)