Olen viime aikoina pohtinut sellaista asiaa kuin kiire. Johtunee siitä, että juuri tällä hetkellä työpäivät ovat täynnä toimintaa ja viime viikkokin meni aikamoisessa hurlumhei meiningissä. Ensin työpäivä ja sen jälkeen joka illalle oli sovittuna jotain ohjelmaa. Samalla, kun kulutin energiaa juostessani erilaisissa riennoissa, olo tuntui aika saamattomalta. Tiedänkin jo mistä se johtuu: liikkuminen on jäänyt viime aikoina vähiin. Harmittaa, että viime syksyn energia on valunut johonkin enkä meinaa saada ruhoa liikkeelle. Viime syksynähän pursuin tarmoa ja liikunnan riemua, nyt siitä on jäljellä enää vain kauniit muistot ellen muuta jotain oleellista eli omaa asennoitumistani arkeen.
Aina, kun ei viitsi tehdä niitä asioita, jotka tietää oikeiksi ja hyviksi, mutta jotka vaativat pientä panostusta, on hyvä syyttää kiirettä. Kiire - mikä ihana tekosyy. Ei silleen, onhan tässä kaikenlaista tekemistä ollut, mutta totuuden nimessä täytyy sanoa, että ihan varmasti löytyisi joku rako lenkkeilyllekin.
Kumma käsite tuo kiire. Sitä tuntuu olevan aina ilmassa. Mitä kiireisempi ihminen, sitä tärkeämpi tapaus, tuntuu olevan monen ajatus. Miksi meistä tulee tärkeitä vasta kun olemme kiireisiä? Jossain vaiheessa kaikki kiire kuitenkin loppuu. Pysäyttäviä hetkiä tulee elämässä vastaan aina silloin tällöin, näistä pysäyttävimpinä tulee mieleen läheisen ihmisen sairastuminen tai poismeno. Niinä hetkinä aika pysähtyy hetkeksi. Kiirekin katoaa, kun yhtäkkiä ymmärtää ajan ja elämän rajallisuuden. Miksiköhän täytyy tapahtua jotain todella pysäyttävää ennen kuin ymmärtää, että turha kiire on todellakin turhaa?
Tästä pohdinnasta on ainakin yksi lopputulos: ajattelin tehdä ajoittaisesta kiireestä huolimatta hyviä päätöksiä. En halua tajuta liian myöhään, että "kiire" esti elämästä ja toteuttamasta asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Joskus iskee ihan oikeakin kiire, se on selvä, mutta en halua selittää kiireellä laiskuuttani tai saamattomuuttani. Itselläni on taipumus aikoa koko ajan jotain tekemisen sijaan. Tekemättömät asiat jäävät sitten kaivertamaan mieltä eikä kiireen tuntu ainakaan helpotu. Lopulta kiirekin on kysymys, jonka voi ratkaista järjestelemällä ajankäyttönsä paremmin - kun vain viitsii. Pitää siis ottaa aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä.
Nyt siis useammin lenkille, hyvällä suunnittelulla se kyllä onnistuu.
Tiedän tunteen ja olen elämässä monta kertaa pilannut siten hyvän yleiskunnon :-( , niin ja hetken päästä huomaa hyvittävänsä itseään herkuilla. Inhoat nyt minun seuraavaa lausettani , mutta ihmisellä on juuri niin kiire kuin antaa itsellään olla. En ole itse pystynyt elämään opetukseni mukaan. Olen kuitenkin elämän varrella tavannut monia ihmisiä hyvin erilaisissa tehtävissä, jotka ovat tämän oivaltneet. Olet vielä niin nuori, että yritä. Aika liikunnalle on asenteesta kiinni eli jos asetat sille tiettyjä aikoja, jolloin sen on tapahduttava, niin ei onnistu. Jaksamiseen auttaa liikunta ihan mahdottomasti eli maksaa takaisin sen ajan jota siihen käyttää. Tsemppiä syksyyn :-) .
VastaaPoistaEn minä inhoa tuota lausetta, sehän on juuri noin! Sitä tässä yritin oikeastaan sanoa, että aika usein onnistumme aikaansaamaan kiireen tuntua ilman todellista kiirettä. Itsellä ainakin kiireen tuntu tulee varmaankin tästä elämäntilanteesta, sitä kun elää näitä ns. elämän ruuhkavuosia parhaillaan eli lapset ja työ vie paljon aikaa. Ja aina on kiva kuulla olevansa vielä nuori, joten sen voimalla jo jaksaa taas :)
VastaaPoista