Olen kirjoittanut jo ainakin viisi postausta siitä mitä elämäntaparemontilleni kuuluu, mutta en ole vielä kertaakaan julkaissut sitä. Syy siihen on yksinkertainen: sille ei kuulu mitään. Tai vähintäänkin huonoa. Olen ollut alkuvuoden erittäin laiskalla päällä enkä ole urheillut ollenkaan niin paljon kuin oli tarkoitus. Kutsun tätä mielen laiskuudeksi. Aikaa ja mahdollisuuksia olisi ollut, mutta minä en vaan ole viitsinyt! Olen tästä laiskuudesta itselleni hippasen vihainenkin, koska en keksi mitään järkevää syytä liikunnan välttelemiselle, olen ihan laiskuuttani istuskellut sohvalla kaikki illat. (Toki välissä oli vähän sairasteluakin, mutta ei se kaikkea laiskottelua selitä.)
Näin ollen elämäntaparemonttini on junnannut paikallaan. Olen yrittänyt aloittaa aina uudestaan, mutta kovin lyhytjänteistä tämä on ollut. Oikeastaan olen ollut hyvin turhautunut siihen, että päästin tilanteen taas tähän pisteeseen: annoin itseni lihoa takaisin ja jämähtää sohvalle, varsinkin kun sain niin hyvän alun terveempään elämään. Näin aika tavalla vaivaa ja sitten yhdessä syksyssä napsin kiloja takaisin. Aika tyhmää.
Tästä sitten ajauduinkin aikamoiseen kierteeseen, joka päätyi siihen pisteeseen etten enää uskonut onnistuvani painonhallinnassa ikinä. Tulin siihen tulokseen, että minut on tuomittu paksukaiseksi loppuiäkseni ellen sitten osallistu Jutan superdieetit ohjelmaan ja ala syödä pelkkää rahkaa ja ananasta tai ateriankorvikkeita. Sitä kautta myös itseinho alkoi vallata ajatuksia. Se, mihin joskus uskoin, että olen ansainnut onnistumisen myös tällä saralla, oli kaikki kadonnut. Tätä itsesäälissä kieriskelyä ei helpottanut se, kun mielestäni laihoilta näyttävät ihmiset valittelivat kilon lihomistaan tai sitä, että eivät ehtineet salille kuin 5 kertaa viikossa. Joopa joo.
Viime päivinä olen miettinyt, että pitäisikö nyt kuitenkin taas palata maan pinnalle. Eihän oikein syöminen ole ydinfysiikkaa eikä rakettitiedettä, vaan pieniä valintoja joka päivä. Eihän liikunnan tarvitse olla kolmea body pump tuntia peräkkäin, jos nyt vaikka muutaman kerran viikossa kävisi puolen tunnin lenkillä, siinä olisi jo alku. Miksi tavoitteiden pitää olla niin järkyttävän suureellisia? Kuka niitä oikein keksii?!
Hyvät noi motivaatiolauseet! Vois tulostaa jääkaapinoveen ;) Tsemppiä uudelle yritykselle!
VastaaPoistaÄlä lopeta koskaan.Tiedät miten vanha minä olen ja aina otan tasaisin välein itseäni niskasta kiinni vaikka niitä notkuja tulee ja saa aloitella toisinaan miltei alusta ja toisinaan paljon syvemmältä kuin alusta. Olen samaa mieltä, että tavoitteet on asetettava itselle eikä mittapuuna voi olla se miten paljon toiset treenaavat tms. Ole itsellesi armollinen ja myönnä se tosi asia, että perheellisenä työssä käyvänä henkilönä, jos haluat huomioida myös perhettäsi et voi harrastaa liikuntaa kuin max kolme kertaa viikossa ja se on sillä sipuli. Kokeile netiss olevaa kalorilaskuria , on hauska , eikä tuomitse. Maksaa vain 2.50 euroa kuukaudessaja älypuhelimella aina käytössäsi . Tsemppiä :-) .
VastaaPoistaOikein asetut tavoitteet on kaikkein motivoivimpia, se on totta. Mä olen oppinut tuon armollisuudenkin jo jollain tasolla, nyt ongelmana on ehkä kuitenkin se, että olen ollut vähän liiankin armollinen... ;) Se, että saisi itsensä jatkamaan aina vaan terveellisellä linjalla, se on vaikeaa. Vanhoihin tapoihin on niin helppo lipsahtaa. Ja kun on taipuvainen lihomaan (runsaastikin), pitäisi jaksaa pitää hyvästä linjasta kiinni. Se on se suurin kompastuskivi: jatkuvuus.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista